Muistoja sinusta

Makaan lukitun kylpyhuoneen oven takana. En uskalla katsoa peiliin, mutta vuosien kokemuksella osaan jo arvioida, että vasen silmäni on sinisenkirjavalla mustelmalla koristeltu, selässä on haavoja piiskauksen jäljiltä ja ympäri vartaloa muodostuu mustelmia nyrkkien iskuista.

Ilmassa löyhkää pelko enkä voi olla ajattelematta kuinka sinä, rakas, olet tappanut minut.

Minuutteja, tunteja tai ikuisuuksia aikaisemmin makasin pakotettuna allasi sängyllä. Sinä avasit vyötä ja vetoketjua, minä panin kaiken energiani vastustamiseen. Huusin, kirosin, kiljuin ja anelin kuin eläin. Sinä nauroit kuvottavaa humalaista nauruasi, otit kurkustani kiinni ja uhkasit tappaa, löit vakuudeksi pari kertaa kasvoihin ja revit mekkoani ylemmäs. "Kuka muu sut huolisi, ruma huora? Mihin sä muka voisit mennä? Sä oot mun, älä jumalauta unohda sitä."

Raiskatessasi minusta irti viimeisetkin itsekunnioitukseni rippeet minä katselin kattoa ja toivoin, että olisit toteuttanut uhkauksesi. Kuolemakin olisi tällaista elämää parempi vaihtoehto. En vuodattanut kyyneltäkään, sillä olin tähän mennessä jo hyväksynyt osani. Tiesin että tämän kestettyäni sinä sammuisit ja minä pääsisin kylpyhuoneeseen pakoon.

En ymmärrä, miksen koskaan kävellyt ovesta ulos. Kai minä ajattelin, ettei missään muualla olisi yhtään sen parempaa.

Helvetti, että minä vihaan sinua. Leikittelen varovasti ajatuksella, että voisin potkia sinua painavilla maihareillani kasvoihin. Murskaisin mutaisilla kengilläni hampaat suustasi. Siinäkään ei olisi tarpeeksi. Haluaisin ottaa veitsen ja viiltää sillä arpia ympäri kehoasi, puhkoa silmäsi ja lopulta leikata kuvottavan elimesi irti ja katsoa, kuinka silmäsi laajenisivat järkytyksestä ja suusi ulvoisi tuskasta.

Nujerretun naisen varovainen unelma kostosta. Ajatus on kaikessa säälittävyydessään niin koominen, että alan nauraa. Yksin hotellin parisängyllä istuessani nauran avuttomana tuskaani piiloon. Pahinta on, etten koskaan pääse sinusta irti. Ytimissä saakka tuntuva aavesärky ei koskaan katoa.

Jalanjälkeni vihdoin vierelläsi

Olen eksynyt risteyksessä
satoja kertoja väärään suuntaan

Pääni painaa tuhansia kiloja
harhaisista ajatuksista
hiljalleen haihtuvasta humalasta
vuosia pidätetyistä kyyneleistä

Ikuisuuden olen ollut
eläin häkissä
lukittuna kaltereiden taakse
alistettuna mustelmanvärisiin unelmiin
koska mitään muuta ei kuitenkaan koskaan ansaitse
tai ole edes mahdollista saavuttaa

Hiljalleen keho turtuu,
oppii elämään arpiensa kanssa

Tänään
astun varovasti muutaman askeleen suuntaasi
ja toivon koko sydämestäni
että tällä kertaa suunta on paras mahdollinen.

Rakasta minusta esiin ehjä nainen

Kuiskauksesi kaikuu korvissani ja ihoni on täynnä jälkiä sinusta. Sormesi, huulesi, kielesi, lämpösi, painosi. Hampaasi, joista jäi jälki vasempaan olkapäähäni. Tunnen puremasi yhä kirvelevän enkä malta olla ajattelematta, että olet merkinnyt minut itsellesi.

Naiivi ja toiveikas ajatus saa minut punastumaan. Minä tarvitsen sinua, tarvitsen niin kuin sinä olit minun vielä puolisen tuntia sitten.

Varhainen lehdenjakaja säikäyttää minut muistelmistani hereille ja samalla puolikuoliaaksi kurvatessaan pyöränsä kanssa kulman takaa. Pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä, viereisestä ikkunasta näen heijastukseni. Huulipuna on levinnyt huulteni ympärille irvokkaasti.

Hämeenkatu, Tuomiokirkonkatu, Lapintie, Siltakatu. Jokainen horjuva askel johdattaa minut aivan liian kauas sinusta kunnes hitaasti alan lähestyä määränpäätäni.

Vavahtaen kuvittelen, kuinka mieheni reagoisi nähdessään minut tällaisena. Raivostuneet ärjäisyt, äänenvoimakkuuden nousu, repäisy hiuksista, paiskaaminen päin seinää, nyrkillä osumia mihin vain sillä kerralla sattuu ylettymään. Onko siis ihme, että nainen haluaisi tuntea kelpaavansa jollekin, edes hetken?

Käteni tärisevät kaivaessani avaimia laukustani. Aamuyön varhaiset tunnit, minä pikkumustassani, naurettavan korkeakorkoisissa kengissä, sukkahousuissa reikiä, meikit pitkin kasvoja. Ajatus saa minut kikattamaan ja nauru soi yhä korvissani vaikka hermostunut hihitys on muuttunut hiljaiseksi itkuksi. Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Mitä jos joku näkisi minut tässä kunnossa? Humala puuduttaa haihtuessaan ajatukset, tekee niistä liian raskaita kantaa.

Ympärilläni avautuvat laatikkomaiset talot, joista jokaisen ikkunaverhon takaa voisi kurkistella utelias naapuri. Alan hiljalleen joutua pakokauhun valtaan. Huomaan haisevani kuvottavasti vanhalle viinalle ja spermalle, mahassa alkaa kiertää kunnes putoan polvilleni oksentamaan ulko-oven viereen. Oksennan inhoni itseäni, miestäni ja koko maailmaa kohtaan. Tiedostan, että minua odotetaan takaisin nyrkin ja hellan väliin. On ratkaistava, kierränkö avaimen lukkoon, kuulenko vielä tutun naksahduksen astuessani kynnyksen yli.

Kuvittelen astuvani ovesta sisälle valmiina taisteluun. Aivoni pikakelaavat hukkaan heitettyjä vuosia, liian monia iskuja ja ikuista hiljaista mantraa siitä, etten kerran lähdettyäni koskaan enää palaa.

Lopulta tilaan taksin. Hotellille, toistaiseksi. Nyrkin ja hellan välissä ei koskaan kotia ollutkaan. Nyt minulla on sinut, ihminen joka on näyttänyt minulle kuinka kaunis voin olla.

Mustelmistani huolimatta sinä rakastat minua, rakastathan?

Perinteisissä juhannustansseissa

- Elä potkiskele niitä kiviä siinä maassa koko ajan. Siun pitäs vähän piristyä! Siulla vois olla hauskaa jos muuttaisit asennettas. Vai eikö kaupungin pojalle kelpaa nämä maalaistollojen riennot?

- Enhän mä mitään sellasta oo sanonu. Tää on vaan vähän turhan perinteistä ja tylsää juhannuksen viettoa meikän maulle.

- Niin, kyllähän mie sen ymmärrän. Kyllä kaupungissa varmaan riittäis menoa ja meininkiä siun kaltaselle. Mie oon kyllästyny jahkaamaan tässä siun kanssa koko ajan. Tuukko tanssimaan vai lähekkö saattamaan miut kotio? No, älä ny niin hämmentyneeltä näytä. Ei kai näin nättiä likkaa uskaltas yksin lähteä päästää kotio kävelemään.

- Mitä? E-en mä tiiä... Tai siis, ei toi tanssiminen oo kauheasti mun juttu. Mut kai mä sua voisin saattamaan lähtee.

- No mie tässä oottelinki että koska sie tulisit järkiis. Lähetäänpä sitte!