Minuutit

Tik. Tik. Tik. Tik.

Välitunnista oli vielä kymmenen minuuttia jäljellä. Jokainen niistä kymmenestä venyi Susannan mielessä ikuisuuksien pituiseksi, sillä kaikki nämä hetket hän joutui viettämään yksin panssaroituna koko muuta koulua vastaan. Kyseessä oli taistelutanner, jossa häntä vastaan oli asettautunut armeija ja Susanna oli yksinäinen soturi, jolla ei ollut mitään toivoa selvitä.

Kukaan ei edes toivonut hänen selviävän. Se oli pelin henki.

Tik. Tik. Tik. Tik. Musta rannekello tikitti turhia sekuntejaan, tyhjänpäiväistä odotusta Susannan elämässä. Hän kyhjötti ahtaassa kopissa odottamassa. Ulkopuolelta kuului tyttöjen kikatusta, meikkipussien vetoketjun ääntä ja vessojen vetämistä. Susannaa ympäröi jatkuvasti pelko siitä, että joku huomaisi viimeisen vessakopin olevan varattu koko välitunnin. Että joku löytäisi hänen rakkaimman piilonsa ja hänen olisi keksittävä uusi.

Vanha ja haiseva tyttöjen vessa oli jo pitkään ollut hänen toinen kotinsa, lempeä rakastaja joka toivottaa tervetulleeksi ja sulkee hänet piiloon muilta. Siinä missä toisille se oli vain välttämättömyys, Susannalle kyseessä oli hänen paras ystävänsä.

Sydän hakkaa askelten tahtia Susannan kiiruhtaessa oppituntien välissä piilopaikkaansa. Pitkää ruokavälituntia hän ei kuvittelekaan viettävänsä missään muualla. Kunhan oven saa takanaan lukkoon, ahdistus helpottaa hieman.

Susanna oli kaikille epäkelpo, väärin, huono, hiljainen. Toisten mielestä hänellä on vääränlaiset vaatteet, vääränlaiset hiukset ja hän on muita huonompi, koska ei kuluta aamuisin tuntia peilin edessä päivittäisen sotanaamionsa maskeeraamiseen. Hän pärjää koulussa ja rakastaa kuvataiteita, eikä koskaan sano vastaan kiusaajilleen. Helppo silmätikku ikätovereilleen, jotka ottivat ilosta kaiken irti päivästä toiseen.

- Ryhävalas! Vitun luuseri! Mee pois tieltä, sä oksetat meitä kaikkia! Parempi ettei sua ois ees olemassa!

Opettajista ei ollut mitään apua, sen Susanna tiesi jo. Muutaman yhteisen keskustelun jälkeen Susannaa oltiin vain nöyryytetty entistä kovemmin, joten hän luovutti sillä erää. Koulun terveydenhoitaja lähetti psykologille, joka tuijotti huoneessaan Susannaa haukan tavoin ja naputti kuulakärkikynällä lehtiötään. Susanna ei ymmärtänyt, mitä hänen odotettiin sanovan.

- Miltä tämä sinusta tuntuu, tämä kiusaaminen?

Susanna kurtisti kulmiaan, näpräsi tuolin käsinojaa. Suuta kuivasi.

- En mä tiedä. Kai se tuntuu… Mä oon tavallaan tottunut siihen.

Mutta vaikka kuinka yritti tottua, ei se poistanut kaikkea pahaa oloa. Ei se poistanut sitä, että muille Susanna on kummallinen. Friikki. Yleinen ilmapiiri painoi hänen hartiansa kumaraan, lattia veti hänen katseensa itseensä ja lopulta Susannan koko olemus kirkui anteeksi että olen olemassa, anteeksi että olen roska näkökentässänne, anteeksi että vaivaan. Antakaa anteeksi minulle tämä kaikki.

Mutta viidakon lait pätevät koulussakin eikä armoa tunneta.

Minuutti välituntia jäljellä. Viimeinen tunti olisi kemiaa ja jos sen jälkeen ryntäisi kolmannen kerroksen viimeiseen vessakoppiin ja odottaisi kymmenen minuuttia, saisi kävellä kotiin rauhassa. Susanna huokaisi. Minuutit pikkuruisessa vessakopissa määrittelivät hänen elämäänsä.

Ehkä huomenna voisi taas painaa kuumemittarin patteria vasten ja leikkiä kipeää.

Tik. Tik. Tik. Tik.

Kello soi.

Päätös

Astuessani ahtaan ja savuisen baarin ovesta ulos ympäröi raikas kesäyön ilma minut syleilyynsä. Sytytän tupakkani, vedän ensimmäiset henkoset hitaasti ja rauhallisesti. Tarkastan peilikuvani, musta mekkoni näyttää tänään tyrmäävän hyvältä. Sotken alkuillasta tupeerattuja hiuksiani entisestään ja näytän peilikuvalleni kieltä.

Jalkani alkavat kuljettaa minua kaupungin keskellä sijaitsevaa puistoa.

Kävelen jalkakäytävän reunalla tasapainotellen. Ympärilläni juoksee nuoria huumaantuneena onnesta sekä vapaudestaan. He kirmaavat kesäyön riennoissa, luomassa jälleen uusia ikimuistoisia hetkiä joille nauraa ystävien kanssa talvi-iltojen pimeinä tunteina. Kesäheilat, rakastumiset, kuplivat siiderihumalat, aurinkolasit, terassit, hiertymät jaloissa korkokengistä, nikotiinin kellastamat sormet. Valvomista yöt ja nukkumista päivät.

Riemu ottaa minustakin hetkeksi vallan. Saatan kuvitella olevani toinen tyttö jossain kaukana, eri elämäntilanteessa ehjempänä ja onnellisempana. Horjuen riisun korkokengät jalastani, hyppään autiolle autotielle ja huvittelen jonkin aikaa juoksemalla paljain jaloin keskellä tietä. Humala saa olon kevyeksi eikä minusta ole vuosiin tuntunut tältä.

Eikä minusta ole vuosiin tuntunut tältä.

Sisäistäessäni ajatusta räpyttelen hetken silmiäni. Ennen kuin ehdin estää sitä alkavat kyyneleet valua, yksi kerrallaan ne tippuvat poskilleni salakavalasti aurinkolasieni takaa. Ripsiväri maalaa poskille jokiuomia, suu vääntyy hieman alaspäin ja olkapäät alkavat vavahdella. Peruutan jalkakäytävän reunalle, istahdan varjossa viilentyvälle asfltille ja annan vuosia pidätellyn itkun tulla kyynel kerrallaan ulos.

Niiskutan, hengitykseni vavahtelee enkä ole koskaan ollut näin helpottunut sekä kaunis kun nyt. Annan vanhan kuoreni murentua edessäni, hajota yksi kerrallaan kootakseni palasista jotain uutta. Kyyneleiset kasvoni kääntyvät katsomaan vasemmalle, auringon viimeisten säteiden kirkkaus osuu silmiini. Hymyilen.

Tänään en palaa kotiin. Tänään löydän jonkun, joka osaa koskettaa minua satuttamatta.

Kohtauspaikkoja

Kohtauspaikkana asfalttikaupunki, tarkemmin sanottuna pieni savuinen baari keskustassa. Metelissä ihmiset huutavat tullakseen kuulluiksi, kassakone kilahtelee tiskin takana, puutuoleista lähtee riipivä ääni kun ihmiset nousevat ylös lähteäkseen pois tai käydäkseen tupakalla.

Minä en kuitenkaan saa silmiäni irti heistä. Raivostuttavaa.

Tekisi mieli tarttua tyttöä hartioista ja ravistella hänet hereille.

Erään kiharahiuksisen pojan silmät ovat seuranneet häntä lakkaamatta koko illan, mutta tyttö vain litkii tyytyväisenä ja rentoutuneena imelää karpalolonkeroaan eikä huomaa.

Itse en muista rentoutuneeni viimeisen kuukauden aikana kertaakaan. Kannan alituista ahdistusta pystymättä täysin jäljittelemään sen syitä. Paino harteillani kasvaa päivä päivältä, enkä kestäisi enää katsella yhtäkään onnellista kohtausta. Vihaan onnellisia loppuja, koska minulla ei ole koskaan ollut sellaista. Tarkemmin ajateltuna toivon tällä hetkellä loppua enemmän kuin onnea.

Otan kolme hidasta kulausta juomastani ja huomaan, että kiharahiuksinen vilkuilee taas nurkkapöydän suuntaan hoiperrellessaan miesten vessasta ulos.

Ahdistukseni kasvaa, tunnen sen tykyttävänä tunteena rinnassa. Pidän aurinkolaseja sisälläkin, sillä minussa on alistetun naisen merkkinä mustelma silmän ympärillä. Tärisevät kädet hapuilevat laukkua sillä tarvitsen helpotusta nikotiinivajeeseeni.

- Moi, mitä Johanna?

Laukkuni tippuu lattialle. En ole huomannut kiharahiuksisen päässeen metsästämänsä tytön juttusille, he seisovat vieressäni ja saatan haistaa molemmista löyhkäävän innostuksen. Minua alkaa oksettaa ja yritän silmä kovana tuijottaa eilistä sanomalehteä, mutta pakoon en pääse.

Tytön äänestä paistaa kevyt hämmennys.

- Moi, no mitäs tässä. Kunhan tulin tyttöjen kanssa viettämään iltaa.

Paskanjauhantaa, kyräilyä, verbaalista tanssia toisen ympärillä. Korvissani soi pakenemiskäsky kun he alkavat puhua festareista, bändeistä, musiikista. Verbaalinen tanssi käy rohkeaksi, uskaliaammaksi. Voin jo nähdä mielessäni kiharahiuksisen suutelevan tyttöään, päässäni alkaa kohista, he kaatuvat sängylle ja kohina kasvaa-

Hetken ajan näen kaiken pyörivinä muotoina ja väreinä, haistan pelon ja muistan miltä nyrkin isku vasten ihoa tuntuu.

- ja palaan takaisin tänne missä olen. Hengitykseni on kiihtynyt ja haluaisin oksentaa. Alan jo nousta korkealta puujakkaraltani kun kuulen varovaisia ehdotuksia ensitreffeistä. Katsahdan tyttöön jonka silmät paljastavat hänen olevan vieraalla maalla, hän epäröi vastata, pohtii miksi kukaan hänen kanssaan haluaisi lähteä. Löydän tupakan, kävelen malttamattomana ovelle ja anelen mielessäni että tyttö kieltäytyisi. Haluaisin kääntyä ja kiljua että älä nyt saatana suostu.

Vain siksi että joku satu päättyisi onnettomasti. Omani kun ei koskaan alkanutkaan.

Muistoja sinusta

Makaan lukitun kylpyhuoneen oven takana. En uskalla katsoa peiliin, mutta vuosien kokemuksella osaan jo arvioida, että vasen silmäni on sinisenkirjavalla mustelmalla koristeltu, selässä on haavoja piiskauksen jäljiltä ja ympäri vartaloa muodostuu mustelmia nyrkkien iskuista.

Ilmassa löyhkää pelko enkä voi olla ajattelematta kuinka sinä, rakas, olet tappanut minut.

Minuutteja, tunteja tai ikuisuuksia aikaisemmin makasin pakotettuna allasi sängyllä. Sinä avasit vyötä ja vetoketjua, minä panin kaiken energiani vastustamiseen. Huusin, kirosin, kiljuin ja anelin kuin eläin. Sinä nauroit kuvottavaa humalaista nauruasi, otit kurkustani kiinni ja uhkasit tappaa, löit vakuudeksi pari kertaa kasvoihin ja revit mekkoani ylemmäs. "Kuka muu sut huolisi, ruma huora? Mihin sä muka voisit mennä? Sä oot mun, älä jumalauta unohda sitä."

Raiskatessasi minusta irti viimeisetkin itsekunnioitukseni rippeet minä katselin kattoa ja toivoin, että olisit toteuttanut uhkauksesi. Kuolemakin olisi tällaista elämää parempi vaihtoehto. En vuodattanut kyyneltäkään, sillä olin tähän mennessä jo hyväksynyt osani. Tiesin että tämän kestettyäni sinä sammuisit ja minä pääsisin kylpyhuoneeseen pakoon.

En ymmärrä, miksen koskaan kävellyt ovesta ulos. Kai minä ajattelin, ettei missään muualla olisi yhtään sen parempaa.

Helvetti, että minä vihaan sinua. Leikittelen varovasti ajatuksella, että voisin potkia sinua painavilla maihareillani kasvoihin. Murskaisin mutaisilla kengilläni hampaat suustasi. Siinäkään ei olisi tarpeeksi. Haluaisin ottaa veitsen ja viiltää sillä arpia ympäri kehoasi, puhkoa silmäsi ja lopulta leikata kuvottavan elimesi irti ja katsoa, kuinka silmäsi laajenisivat järkytyksestä ja suusi ulvoisi tuskasta.

Nujerretun naisen varovainen unelma kostosta. Ajatus on kaikessa säälittävyydessään niin koominen, että alan nauraa. Yksin hotellin parisängyllä istuessani nauran avuttomana tuskaani piiloon. Pahinta on, etten koskaan pääse sinusta irti. Ytimissä saakka tuntuva aavesärky ei koskaan katoa.

Jalanjälkeni vihdoin vierelläsi

Olen eksynyt risteyksessä
satoja kertoja väärään suuntaan

Pääni painaa tuhansia kiloja
harhaisista ajatuksista
hiljalleen haihtuvasta humalasta
vuosia pidätetyistä kyyneleistä

Ikuisuuden olen ollut
eläin häkissä
lukittuna kaltereiden taakse
alistettuna mustelmanvärisiin unelmiin
koska mitään muuta ei kuitenkaan koskaan ansaitse
tai ole edes mahdollista saavuttaa

Hiljalleen keho turtuu,
oppii elämään arpiensa kanssa

Tänään
astun varovasti muutaman askeleen suuntaasi
ja toivon koko sydämestäni
että tällä kertaa suunta on paras mahdollinen.

Rakasta minusta esiin ehjä nainen

Kuiskauksesi kaikuu korvissani ja ihoni on täynnä jälkiä sinusta. Sormesi, huulesi, kielesi, lämpösi, painosi. Hampaasi, joista jäi jälki vasempaan olkapäähäni. Tunnen puremasi yhä kirvelevän enkä malta olla ajattelematta, että olet merkinnyt minut itsellesi.

Naiivi ja toiveikas ajatus saa minut punastumaan. Minä tarvitsen sinua, tarvitsen niin kuin sinä olit minun vielä puolisen tuntia sitten.

Varhainen lehdenjakaja säikäyttää minut muistelmistani hereille ja samalla puolikuoliaaksi kurvatessaan pyöränsä kanssa kulman takaa. Pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä, viereisestä ikkunasta näen heijastukseni. Huulipuna on levinnyt huulteni ympärille irvokkaasti.

Hämeenkatu, Tuomiokirkonkatu, Lapintie, Siltakatu. Jokainen horjuva askel johdattaa minut aivan liian kauas sinusta kunnes hitaasti alan lähestyä määränpäätäni.

Vavahtaen kuvittelen, kuinka mieheni reagoisi nähdessään minut tällaisena. Raivostuneet ärjäisyt, äänenvoimakkuuden nousu, repäisy hiuksista, paiskaaminen päin seinää, nyrkillä osumia mihin vain sillä kerralla sattuu ylettymään. Onko siis ihme, että nainen haluaisi tuntea kelpaavansa jollekin, edes hetken?

Käteni tärisevät kaivaessani avaimia laukustani. Aamuyön varhaiset tunnit, minä pikkumustassani, naurettavan korkeakorkoisissa kengissä, sukkahousuissa reikiä, meikit pitkin kasvoja. Ajatus saa minut kikattamaan ja nauru soi yhä korvissani vaikka hermostunut hihitys on muuttunut hiljaiseksi itkuksi. Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Mitä jos joku näkisi minut tässä kunnossa? Humala puuduttaa haihtuessaan ajatukset, tekee niistä liian raskaita kantaa.

Ympärilläni avautuvat laatikkomaiset talot, joista jokaisen ikkunaverhon takaa voisi kurkistella utelias naapuri. Alan hiljalleen joutua pakokauhun valtaan. Huomaan haisevani kuvottavasti vanhalle viinalle ja spermalle, mahassa alkaa kiertää kunnes putoan polvilleni oksentamaan ulko-oven viereen. Oksennan inhoni itseäni, miestäni ja koko maailmaa kohtaan. Tiedostan, että minua odotetaan takaisin nyrkin ja hellan väliin. On ratkaistava, kierränkö avaimen lukkoon, kuulenko vielä tutun naksahduksen astuessani kynnyksen yli.

Kuvittelen astuvani ovesta sisälle valmiina taisteluun. Aivoni pikakelaavat hukkaan heitettyjä vuosia, liian monia iskuja ja ikuista hiljaista mantraa siitä, etten kerran lähdettyäni koskaan enää palaa.

Lopulta tilaan taksin. Hotellille, toistaiseksi. Nyrkin ja hellan välissä ei koskaan kotia ollutkaan. Nyt minulla on sinut, ihminen joka on näyttänyt minulle kuinka kaunis voin olla.

Mustelmistani huolimatta sinä rakastat minua, rakastathan?

Perinteisissä juhannustansseissa

- Elä potkiskele niitä kiviä siinä maassa koko ajan. Siun pitäs vähän piristyä! Siulla vois olla hauskaa jos muuttaisit asennettas. Vai eikö kaupungin pojalle kelpaa nämä maalaistollojen riennot?

- Enhän mä mitään sellasta oo sanonu. Tää on vaan vähän turhan perinteistä ja tylsää juhannuksen viettoa meikän maulle.

- Niin, kyllähän mie sen ymmärrän. Kyllä kaupungissa varmaan riittäis menoa ja meininkiä siun kaltaselle. Mie oon kyllästyny jahkaamaan tässä siun kanssa koko ajan. Tuukko tanssimaan vai lähekkö saattamaan miut kotio? No, älä ny niin hämmentyneeltä näytä. Ei kai näin nättiä likkaa uskaltas yksin lähteä päästää kotio kävelemään.

- Mitä? E-en mä tiiä... Tai siis, ei toi tanssiminen oo kauheasti mun juttu. Mut kai mä sua voisin saattamaan lähtee.

- No mie tässä oottelinki että koska sie tulisit järkiis. Lähetäänpä sitte!

Suomalaisia tomaatteja 0,99€ / kg

Jos häneltä kysyttäisiin, hän kertoisi nauttivansa sauvakävelystä. Tupakointia hän on yrittänyt lopettaa. Kirjoja hän lukee silloin tällöin. Sen lisäksi hän pitää teatterista. Nämä asiat hän on miettinyt valmiiksi tarkkaan.

Sauvat nojaavat eteisen seinään, mutta lenkillä hän ei ole käynyt muutamaan kuukauteen. Eihän nyt viitsikään, kun on niin kylmäkin. Tupakkalakkoa jatkui ehkä parisen viikkoa eikä hän muista, milloin olisi viimeksi lukenut kokonaisen romaanin.

Teatterin hän mainitsee vain siksi, että kävi viime kuussa katsomassa stand up-komiikkaa; lapset ostivat lipun syntymäpäivälahjaksi. Sitä ennen - ei koskaan.

Hän on ensisijaisesti äiti ja vaimo. Hän pyörittää arkea, valmistaa ruokaa, siivoaa kotia ja turhautuu siihen, ettei kukaan muista kiittää häntä. Elämän sisällön muodostavat lauantain seitsemän numeroa ja kolme lisänumeroa, tarjoustuotteiden ostaminen supermarketeista sekä kerrostalonaapureiden tekemisten katseleminen neljännen kerroksen vihreiden pimennysverhojen takaa.

Kotia hän sisustaa ahkerasti, selaa alan liikkeiden katalogeja, järjestää huonekalut uudelleen kerran vuodessa ja tarvitsee aina uutta säilytystilaa.

Kotiinsa hän tilaa sanomalehden ja MeNaiset, joita hän lukee kahvikuppinsa ääressä. Sen lisäksi hän täyttää ristisanatehtäviä ja katsoo televisiosta ainakin Emmerdalen.

Ystäviä hän ei ole nähnyt aikoihin.

Mennessään illalla nukkumaan hän lukee kunnes silmät alkavat painua kiinni, nukahtaa herätäkseen aamulla samaan rutiiniin.

Hämeenlinna 186 km

Helmikuu
pakkasta seitsemän astetta

Niihin aikoihin elin pelkillä appelsiineilla

Kekkosenkatu
Atk-ohjelmoijan lämpimät sormet ihollani
Televisiossa mainoskatkojen välissä Greyn Anatomiaa
eikä hetkeäkään irti sinusta

Ennen kuin nyt

Kuulokkeissa
Anna Puu laulaa siitä, mitä joskus oli
Hankala hengittää kun muistan
kosketukset
kuiskaukset
typerän naurusi
ja sen kuinka suljit oven nenäni edestä

Vihreät kenkäni löivät askelteni tahtia
kadotessani elämästäsi

Takaisin tässä
Kokemäenjoen rannalla
Hämeenlinnaan on ikuisuus
enkä ole koskaan
rakastanut sinua yhtä kipeästi kuin nyt

Perfektionisti runoilee vain pöytälaatikkoon

Minulle kirjoittaminen merkitsee inspiraatiota, mustetahraisia sormia, ajantajun kadottamista sekä näppäimistön naputtelun tuttua ääntä. Olen tottunut kuljettamaan muistikirjaa mukanani, runoilemaan pöytälaatikkoon ja purkamaan ajatuksiani päiväkirjaan.

Voin siis nostaa kädet ylös ja myöntää, että olen kiinnostunut kirjoittamisesta; kyse on miellyttävästä prosessista joka alkaa tyhjän paperin kammosta kunnes sanat alkavat hiljalleen valua paperille. Ruokin harrastusta tuottamalla tekstiä lähes päivittäin, sillä minulle on tärkeää että kirjoittamisessani pysyy vire yllä. Pyrin myös lukemaan paljon, vaikka opiskelujen myötä aikaa kaunokirjallisuuden lukemiselle ei tunnu löytyvän yhtä paljon kuin ennen.

Suuremman luokan kipinä aiheeseen syntyi ala-asteella, kun aloin harrastaa kirjeenvaihtoa. Ystävyyssuhteiden luomisen kautta kirjoittamiseen syntyi positiivisia mielikuvia. Ajan kuluessa harrastus laajeni hiljalleen, ja nyt minulla on sekä laatikoissa että tietokoneen tiedostojen uumenissa tekstinpätkiä ikuisen mietintämyssyn alla.

Vaikka olen oppinut ilmaisemaan itseäni sanoilla, minua harmittaa etten osaa pysyä yhdessä ideassa kauaa ja jalostaa sitä pidemmälle. Pikemminkin kirjoitan sekalaisia lauseita yhteen pötköön ja toivon, että niistä joskus syntyisi jotain valmiimpaa. Tuntuu että minulla on ideoita kaaosmainen kasa, jota en osaa hallita.

Suurin haasteeni on kuitenkin itsekriittisyys, sillä tekstini suhteen olen parantumaton perfektionisti. En ole tottunut näyttämään tekstejäni muille, ja toivon tämän opintojakson palautteen myötä rohkaistuvani kirjoittamaan enemmän. Haluan oppia nauttimaan kirjoittamisesta pohtimatta tekstin laatua liian ankarasti sekä löytää oman kirjoitustyylini.

Perfektionismi kuriin ja kaaos hallintaan. Siinä on tarpeeksi opeteltavaa yhdelle opintojaksolle.