Minuutit

Tik. Tik. Tik. Tik.

Välitunnista oli vielä kymmenen minuuttia jäljellä. Jokainen niistä kymmenestä venyi Susannan mielessä ikuisuuksien pituiseksi, sillä kaikki nämä hetket hän joutui viettämään yksin panssaroituna koko muuta koulua vastaan. Kyseessä oli taistelutanner, jossa häntä vastaan oli asettautunut armeija ja Susanna oli yksinäinen soturi, jolla ei ollut mitään toivoa selvitä.

Kukaan ei edes toivonut hänen selviävän. Se oli pelin henki.

Tik. Tik. Tik. Tik. Musta rannekello tikitti turhia sekuntejaan, tyhjänpäiväistä odotusta Susannan elämässä. Hän kyhjötti ahtaassa kopissa odottamassa. Ulkopuolelta kuului tyttöjen kikatusta, meikkipussien vetoketjun ääntä ja vessojen vetämistä. Susannaa ympäröi jatkuvasti pelko siitä, että joku huomaisi viimeisen vessakopin olevan varattu koko välitunnin. Että joku löytäisi hänen rakkaimman piilonsa ja hänen olisi keksittävä uusi.

Vanha ja haiseva tyttöjen vessa oli jo pitkään ollut hänen toinen kotinsa, lempeä rakastaja joka toivottaa tervetulleeksi ja sulkee hänet piiloon muilta. Siinä missä toisille se oli vain välttämättömyys, Susannalle kyseessä oli hänen paras ystävänsä.

Sydän hakkaa askelten tahtia Susannan kiiruhtaessa oppituntien välissä piilopaikkaansa. Pitkää ruokavälituntia hän ei kuvittelekaan viettävänsä missään muualla. Kunhan oven saa takanaan lukkoon, ahdistus helpottaa hieman.

Susanna oli kaikille epäkelpo, väärin, huono, hiljainen. Toisten mielestä hänellä on vääränlaiset vaatteet, vääränlaiset hiukset ja hän on muita huonompi, koska ei kuluta aamuisin tuntia peilin edessä päivittäisen sotanaamionsa maskeeraamiseen. Hän pärjää koulussa ja rakastaa kuvataiteita, eikä koskaan sano vastaan kiusaajilleen. Helppo silmätikku ikätovereilleen, jotka ottivat ilosta kaiken irti päivästä toiseen.

- Ryhävalas! Vitun luuseri! Mee pois tieltä, sä oksetat meitä kaikkia! Parempi ettei sua ois ees olemassa!

Opettajista ei ollut mitään apua, sen Susanna tiesi jo. Muutaman yhteisen keskustelun jälkeen Susannaa oltiin vain nöyryytetty entistä kovemmin, joten hän luovutti sillä erää. Koulun terveydenhoitaja lähetti psykologille, joka tuijotti huoneessaan Susannaa haukan tavoin ja naputti kuulakärkikynällä lehtiötään. Susanna ei ymmärtänyt, mitä hänen odotettiin sanovan.

- Miltä tämä sinusta tuntuu, tämä kiusaaminen?

Susanna kurtisti kulmiaan, näpräsi tuolin käsinojaa. Suuta kuivasi.

- En mä tiedä. Kai se tuntuu… Mä oon tavallaan tottunut siihen.

Mutta vaikka kuinka yritti tottua, ei se poistanut kaikkea pahaa oloa. Ei se poistanut sitä, että muille Susanna on kummallinen. Friikki. Yleinen ilmapiiri painoi hänen hartiansa kumaraan, lattia veti hänen katseensa itseensä ja lopulta Susannan koko olemus kirkui anteeksi että olen olemassa, anteeksi että olen roska näkökentässänne, anteeksi että vaivaan. Antakaa anteeksi minulle tämä kaikki.

Mutta viidakon lait pätevät koulussakin eikä armoa tunneta.

Minuutti välituntia jäljellä. Viimeinen tunti olisi kemiaa ja jos sen jälkeen ryntäisi kolmannen kerroksen viimeiseen vessakoppiin ja odottaisi kymmenen minuuttia, saisi kävellä kotiin rauhassa. Susanna huokaisi. Minuutit pikkuruisessa vessakopissa määrittelivät hänen elämäänsä.

Ehkä huomenna voisi taas painaa kuumemittarin patteria vasten ja leikkiä kipeää.

Tik. Tik. Tik. Tik.

Kello soi.