Rakasta minusta esiin ehjä nainen

Kuiskauksesi kaikuu korvissani ja ihoni on täynnä jälkiä sinusta. Sormesi, huulesi, kielesi, lämpösi, painosi. Hampaasi, joista jäi jälki vasempaan olkapäähäni. Tunnen puremasi yhä kirvelevän enkä malta olla ajattelematta, että olet merkinnyt minut itsellesi.

Naiivi ja toiveikas ajatus saa minut punastumaan. Minä tarvitsen sinua, tarvitsen niin kuin sinä olit minun vielä puolisen tuntia sitten.

Varhainen lehdenjakaja säikäyttää minut muistelmistani hereille ja samalla puolikuoliaaksi kurvatessaan pyöränsä kanssa kulman takaa. Pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä, viereisestä ikkunasta näen heijastukseni. Huulipuna on levinnyt huulteni ympärille irvokkaasti.

Hämeenkatu, Tuomiokirkonkatu, Lapintie, Siltakatu. Jokainen horjuva askel johdattaa minut aivan liian kauas sinusta kunnes hitaasti alan lähestyä määränpäätäni.

Vavahtaen kuvittelen, kuinka mieheni reagoisi nähdessään minut tällaisena. Raivostuneet ärjäisyt, äänenvoimakkuuden nousu, repäisy hiuksista, paiskaaminen päin seinää, nyrkillä osumia mihin vain sillä kerralla sattuu ylettymään. Onko siis ihme, että nainen haluaisi tuntea kelpaavansa jollekin, edes hetken?

Käteni tärisevät kaivaessani avaimia laukustani. Aamuyön varhaiset tunnit, minä pikkumustassani, naurettavan korkeakorkoisissa kengissä, sukkahousuissa reikiä, meikit pitkin kasvoja. Ajatus saa minut kikattamaan ja nauru soi yhä korvissani vaikka hermostunut hihitys on muuttunut hiljaiseksi itkuksi. Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Mitä jos joku näkisi minut tässä kunnossa? Humala puuduttaa haihtuessaan ajatukset, tekee niistä liian raskaita kantaa.

Ympärilläni avautuvat laatikkomaiset talot, joista jokaisen ikkunaverhon takaa voisi kurkistella utelias naapuri. Alan hiljalleen joutua pakokauhun valtaan. Huomaan haisevani kuvottavasti vanhalle viinalle ja spermalle, mahassa alkaa kiertää kunnes putoan polvilleni oksentamaan ulko-oven viereen. Oksennan inhoni itseäni, miestäni ja koko maailmaa kohtaan. Tiedostan, että minua odotetaan takaisin nyrkin ja hellan väliin. On ratkaistava, kierränkö avaimen lukkoon, kuulenko vielä tutun naksahduksen astuessani kynnyksen yli.

Kuvittelen astuvani ovesta sisälle valmiina taisteluun. Aivoni pikakelaavat hukkaan heitettyjä vuosia, liian monia iskuja ja ikuista hiljaista mantraa siitä, etten kerran lähdettyäni koskaan enää palaa.

Lopulta tilaan taksin. Hotellille, toistaiseksi. Nyrkin ja hellan välissä ei koskaan kotia ollutkaan. Nyt minulla on sinut, ihminen joka on näyttänyt minulle kuinka kaunis voin olla.

Mustelmistani huolimatta sinä rakastat minua, rakastathan?